The Amalfi coast, Pääsiäinen osa 2.

Menin aamiaisen jälkeen bussipysäkille Cirkumvesuvianan edustalle. Siinä oli pöytä ja sen takana lipunmyyjä. Menin ostamaan häneltä lipun Amalfiin, vaikka aioin jäädä pois Positanossa ja jatkaa matkaani vasta myöhemmin. Tämä ei mennyt aivan oikein sikäli, että lippu olikin 90 minuutin lippu (jonka matka muistaakseni kestäisi ja maksoi muutaman euron) eikä ollut luvallista jäädä pois puolivälissä ja jatkaa matkaa myöhemmin, mutta päätin jäädä pois Positanossa, olihan matkan kokonaissumma kuitenkin maksettu. Bussi oli valmiina pysäkillä ja lähti heti kavuttuani kyytiin. Olipa onnea! Matka Positanoon oli aivan ihana. Olin ajatellut että menemme rannikkoa pitkin kiertäen niemeä ja mukaillen meren rantaa, mutta reitti kulkikin suoraan Sorrentosta ylös kukkuloille ja toista puolta alas Positanoon. Tiet olivat neulansilmälenkkejä toisensa perään ja tietenkin pelkkää mäkeä. Miten kaunista! Ylimmällä kohdalla näin meren sekä Sorrenton että Positanon suunnasta. Toivoin että aika olisi hetkeksi pysähtynyt ja olisin saanut jäädä siihen pisteeseen tähyämään henkeäsalpaavia näkymiä. Oli se vaan niin kaunista. Saavuin puolilta päivin Positanoon - tai tielle josta oli viitta alaspäin ”Positano”. Olin jokseenkin kummallisessa paikassa, tavallaan keskellä jotain kylää ja katua, mutta paikasta ei oikein ottanut selvää että oliko se jotain kylää vai mitä. Lähdin laskeutumaan kyltin suuntaan.

Suurin osa matkasta oli portaita ja pian selvisi, ettei Positanossa ole kuin pari hassua serpentiinitietä autoille, jalkamiesten on mentävä lähinnä portaita, välillä jalkakäytävää. Vaikka reppuni olikin pieni, oli kuitenkin noin 10kg lisäpaino harteilla ihan hyvää tehostusta jalkatreenille. Kävelin turistipyydysten ja rihkamakauppiaiden reunustamaa reittiä rantaan. Oli tietenkin kylmä, mutta kävin katsastamassa piskuisen hiekkarannan, jossa helteen uuvuttamat matkailijat tulevana kesänä tulevat loikomaan kylki kyljessä kuin sardiinit konsanaan.

Positano on Amalfin rannikon kauneimmaksi mainittu kaupunki, mutta minuun se ei tehnyt suurta vaikutusta. TOKI se oli rakennettu vaikuttavasti jyrkkään rinteeseen, TOKI talot täplittivät kallioista jyrkännettä korkealle asti, TOKI sitruunapuut hohtivat keltaisenaan verkkojen alla… Mutta mutta. Joko jotain puuttui tai jotain oli liikaa. Mitään järjestystä talojen tiiviille sijainnille ei löytynyt, oli vaikea hahmottaa missä vaiheessa rinnettä itse oli kun näkyvyys oli huono, joka puolella oli vain mäkeä ja taloa. Toisaalta mäki lähtee kiemuraisesti säteittäin ylös rannalta ja rantaviivassa on eräänlaisia vuonoja kun katsoo muotoa ylöspäin. Jos lähtee rannalta 5 metriä saapumispistettä kiipeämään ylöspäin, rannan muodon vuoksi voi huomata olevansa ylempänä rinnettä 100 metriä sivussa tahtomastaan suunnasta ja vielä ylempänä matka voi olla jo vaikka kilometri. Tällä tavoin rannalta vain hieman eri kohtaa nousemaan lähteneenä, havaitsin jossain vaiheessa bussipysäkin yläpuolisten talojen olevankin ”vuonon” toisella reunamalla. Onneksi en ollut ehtinyt kovin ylös kun havaitsin tämän heiton ja pääsin puolen kilometrin matkalla takaisin oikealle radalle. Keskipäivä oli kuuma ja pysähdyin välillä pizzalle. Istuin tienvarsipizzeriassa puun varjossa, tarjoilija lauloi kauniilla äänellään meille katkelmia Italialaisista kappaleista ja tunnelma oli ihana. Katselin taloja ja sitruunapuita ja tunsin olevani aika etuoikeutettu. Jatkoin matkaani takaisinpäin, eikä bussipysäkin löytäminen ei ollut aivan helppoa, mutta jotenkin vaan siihen johkaannuin. En ollut taaskaan välittänyt selvittää aikatauluja, vaan ajattelin että kyllä sieltä joku bussi tulee kun tarpeeksi kauan odottaa. Ja tulihan sieltä, etulasissa luki Amalfi ja hyppäsin siihen.

Amalfin keskustan linja-autoasema oli Positanon bussipysäkistä poiketen aivan meren rannalla. Amalfi vaikutti myös olevan hyvin matkailukeskeinen, mutta kaunis pieni kylä. Lähdin etsimään majapaikkaani ja viereistä Atranin kylää. Sinne pääsi tunnelin kautta kävelemällä. Yöpaikkani nimi oli La scogliera rooms ja huoneestani oli varmasti kylän parhain näkymä merelle. Huone oli muutenkin todella valoisa, kaunis, siisti ja hyvin varusteltu. Purin tavarani huoneeseen ja lähdin kävelylle. Kiersin sekä Amalfin että Atranin kylät, niissä ei paljon pinta-alaa ollut kierrettäväksi. Sijainti ja näkymät olivat todella hienot. Kävelin vielä Atranin kylästä rantatietä eteenpäin lähelle seuraavaa kylää. Päivä oli aurinkoinen, nautin valosta, lämmöstä ja rauhasta tien päällä. Noh, rauha oli suhteellista kun autoja tuli aika-ajoin serpentiinitiellä vastaan eikä jalkakäytäviä juuri tunnettu.

Illalla kävin syömässä ja tarjoilijan suureksi pettymykseksi jaksoin syödä vain puolet rapupastastani, joka oli todella hyvää, mutta ah niin täyttävää. Positanossa nautittu juustoinen pizza taisi painaa vielä mahalaukussa. Varsinkin näinä pääsiäispyhinä italialaiset illastivat ravintoloissa perheinä tai pariskuntina. Oma yksinolo korostui enkä nauttinut ruokahetkistä kovinkaan paljon. Jos olet minunlaiseni ihminen, ehkäpä lehden, kirjan tai Internetin seura auttaisi? Minulla ei sattunut olemaan mitään niistä mukana.

Aamulla heräsin säteilevään aurinkoon meren yllä. Valo tunki sisään keltaisten verhojen lomasta ihanaan valoisaan huoneeseen. Ja valoa ole kaivannut! Aamiaisen jälkeen pakkasin tavarani ja jätin ne olohuoneeseen. Lähdin kävelemään aamupäivän tunneiksi ympäri kyliä ja kaupunkeja. Pienet välimatkat tekivät sen, ettei siinä montaa tuntia mennyt aikaa. Vietin pitkän tovin Atranin ihastuttavalla piazzalla sunnuntaipäivän rauhaa katselemassa. Siellä tosiaan perheet tapasivat tuttavia, ukot istuskelivat kahvikuppien ääressä, naiset juttelivat pienissä ryhmissä ja pojat pelasivat jalkapalloa. Eräs pikkupoika näytti saaneen uuden pyörän ja harjoitteli ylpeänä ajamista piazzan tasaisella kivetyksellä. Eipä näissä kylissä ole paljon pyöräilykelpoisia teitä, mutta se ei tietenkään menoa haitannut. Pikkuveli juoksenteli itkuisena perässä kunnes sai lainata veljen ajokkia pientä kokeilua varten.

Kyselin majapaikkani isännältä, eikö ylös Ravellon kylään pääse muuta kuin bussilla. Sinne yllätyksekseni menikin patikkapolku! Wikipedian mukaan nousua oli 365 metriä merenpinnasta, matkaa en osaa sanoa mutta tunnin verran se nousu vei: kuuma keskipäivän aurinko porotti niskaan, kaikki tavarani olivat kantamuksena (osin päällä) ja hiki virtasi. Mutta nousu oli aivan ihana, kaikesta ponnistelusta huolimatta. Vapisevin jaloin, matkalla litran vettä juoneena saavuin hiljaisen ja yksinäisen nousun jälkeen ihmisiä vilisevään Ravellon kylään kukkulan huipulle. Alhaalla näkyi Minori, kylä jonne melkein Atranista kävelin ja sen edustalla kimaltava meri.

Majapaikkani isäntä ei vastannut puhelimeen, joten etsiydyin turisti-infoon, josta sain kartan ja palveluhenkinen virkailija lupasi vielä soitella isännälle kun minä menin kylään lounaalle. Palattuani soitimme Ravello Rooms -isännälle, joka tuli hakemaan minut bussipysäkiltä autolla majapaikkaan. Sinne olisi ollut noin 10 minuutin kävelymatka, mutta en enää halunnut kävellä sinne tietämättä pääsenkö jonnekin sisään vai en. Suihku ja vaatteiden vaihto maistui siinä vaiheessa ihanalle. Illemmalla pilvistyi ja alkoi sataa tihuttaa, mutta kävin vielä tutustumassa Villa Cimbroneen, erääseen ”don’t miss this” kohteeseen. Sade vähän vaimensi paikan hohtoa, vaikka Villan puutarhassa olikin mukava kävellä ja näkymä oli todella mahtava.

Aamulla aloitin pitkän matkan kohti kotia. Ensin kävelin kylään bussipysäkille, sieltä menin paikallisbussilla alas Amalfin kylään. Bussimatka oli elämäni serpenttiinisin ja jalat väsyivät istuen pelkästä jännityksestä. Vastaantulevat autot olivat yleensä lähes peilittömiä vasemmalta kyljeltään, joten ihan turhaa hengen pidättäminen ajoneuvoja kohdatessa ei ollut. Amalfista lähti puolen tunnin odotuksen jälkeen bussi Salernoon. Löysin Salernon rautatieaseman, josta ostin lipun Napoliin. Vaikka Napolista juna lähtisi vasta iltapäivällä, ei liikoja aikoja silti jäänyt. Lippumyyjä vielä myi ei-oota seuraavaan junaan, mutta totesi sitten yhden lipun vielä löytyvän. Pääsin sitten lopulta istumaan tähän viimeiseen vapaaseen paikkaan (tosin ensin käytyäni väärässä junassa ihmettelemässä miten paikkalippuni voi olla ravintolavaunussa).

Juna puksutteli Napoliin ja siellä oli vielä runsaasti aikaa ehtiä Rooman junaan. Lähdin ulos rautatieasemalta nälkäisenä ja haaveilin aidosta Napolin pizzasta. Päätin mennä vain kahden korttelin päähän eteenpäin, jota varmuudella löytäisin vielä kartattomanakin takaisin. Huomasin ajautuneeni kummalliselle sivukadulle, jossa mustat miehet kävivät kauppaa tai maleksivat siellä muuten vaan. Muistelin samalla lukeneeni että Napolissa on turvallista liikkua, mutta rautatieaseman ympäristöä kannattaa välttää. Hieman vainoharhaisena vahdin selässä olevaa reppuani ja kuljin niin, ettei kukaan kyennyt kulkemaan takanani muutamia askelia pidempään. En halunnut syödä pienistä ruokakioskeista, joten käännyin toisen korttelin päässä vasemmalle (entistä täydemmälle markkinakadulle) ja uudestaan vasemmalle, jotta pääsisin uudelleen kohti rautatieasemaa. Yhtään pizzeriaa ei tullut vastaan, joten pidin parhaimpana (ja turvallisimpana) käydä Mäkkärissä hampurilaisella! Lopetellessani syömistä mietin että miten viettäisin jäljellä olevan parituntisen aikani. Kello oli vähän yli kaksi ja juna lähtisi joskus neljän maissa, niinkö se oli? Kaivelin lipun esiin ja totesin että juna lähtikin 14.45! Harpoin takaisin rautatieasemalle ja ehdin omalle paikalleni Rooman junaan. Roomassa edelleen vaihdoin junaan kohti Torinoa ja vihdoin Torinossa metrolla kotiin. Paluumatkaa tein tarkalleen 12 tuntia, mutta pitkästä matkata huolimatta pääsiäisen perillä olo, kolme kokonaista päivää, oli riittävä aika noihin kohteisiin ja tervetullut aurinkoinen tauko Torinon pimeään ja sateiseen talveen, jossa vielä kevään puhkeamista sai odottaa hyvän aikaa.