Eli kokemuksiani terveydenhuollosta Torinossa.
Olisin kovasti toivonut, että olisin kykenemätön kertomaan mitään sairastamisesta Torinossa, mutta toisin vaan kävi. Tämä teksti ei sisällä muuta kuin asiaa terveydenhuollon kokemuksista, joten jos tämä aihe ei kiinnosta niin hyppää koko kirjoituksen yli. Ensimmäisenä haluan sanoa, että tarkoitukseni ei ole arvostella vaan kertoa faktoja. Faktoilla tarkoitan omaa käsitystäni tilanteesta - tähdennän sitä, että minulla voi olla asiasta väärä käsitys joiltain osin tai olen voinut käsittää joitain asioita väärin, joten valalle en näistä mene, mutta näin olen nämä asiat kokenut ja tällaisena näitä asioita on minulle kerrottu.
Olen joutunut täällä ollessani infektiokierteeseen. Vajaassa kahdessa kuukaudessa olen joutunut hakemaan apua lääkäriltä tai suoraan apteekista viiteen eri kertaan ja joissain tapauksissa vielä jotain täydennystoimia liittyen samaan vaivaan. Yhden kerran tosin hoidin itseäni omilla tuomisillani Suomesta.
Torinossa ei ole vastaavaa terveyskeskus-systeemiä kuin Suomessa, jossa sairastuttuasi sinulla olisi yksi ”täyden palvelun talo”, paikka jonne ottaa yhteyttä ja josta saisit esimerkiksi hoitajan- tai lääkärinajan samalle päivälle. Myöskään suomalaisen kaltaisia aivan vastaavanlaisia yksityisiä lääkärikeskuksia ei ole, jossa toimisi päivystysperiaate ja saisit aina hoitoa korvausta vastaan.
Meillä on koulun lähellä eräs lääkäri, joka hoitaa meitä opiskelijoita. Olen käynyt siellä vastaanotolla, enkä ole nähnyt siellä muita opiskelijoita, vaan odotushuone on ollut täynnä tavallisia kansalaisia. Tämä lääkäri on siis ilmeisesti solminut jonkun sopimuksen koulumme kanssa. Hän ottaa vastaan joka arkiaamu kaksi tuntia ja kahtena iltapäivänä viikossa kaksi tuntia. Lääkäri ottaa vastaan normaalissa kerrostalossa, jossa hänellä on vastaanottohuone ja odotustila. Odotustilassa otetaan vuoronumero ja vastaanottohuoneeseen mennään numerojärjestyksessä. Tämä vaatii aina pientä kommunikaatiota, koska yleensä et voi tietää kuka on sinua ennen tullut potilas. Parintuntisen aikana vuoronumerojen perusteella vastaanotolla ehtii käydä 15–25 potilasta. Lääkäri on englanninkielentaitoinen ja häneltä on aina saanut apua, oli kyse jonkun vaivan lääkehoidosta tai vain tarvittavan poissaolotodistuksen kirjoittamisesta vatsatautiselle opiskelijalle.
Varsinaiseen opiskelijaterveydenhuoltoon yritin kerran pyrkiä, mutta se tyssäsi kokonaan siihen, ettei puhelimeen löytynyt ketään englantia puhuvaa. Samalla kerralla googlettamalla löysin jonkun yksityisen lääkäriaseman, jonne yritin varata aikaa. Sielläkään ei puhuttu englantia, mutta yritin sitkeästi saada aikaa. Se kaatui siihen, kun vastaanottovirkailija tiedusteli minkä erikoisalan lääkäriä haluan. Vastasin paremman puutteessa ”normale”, jolloin hän selkeästi ilmoitti, ettei heillä ole tällaisia normaaleja lääkäreitä. Kun en keksinyt erikoisalaa, jäin ilman aikaa sieltäkin.
Mitä sitten jos koulun lääkäri ei sinä päivänä enää ota vastaan? On hakeuduttava sairaalan päivystykseen. Sinne on kuuleman mukaan hakeuduttava myös, jos yksityislääkärisi määrää verikokeita otettavaksi. Potilaat ovat kiireellisyysluokituksen mukaisessa järjestyksessä, normaalit sairastamiset tietenkin viimeisimmässä luokassa. Itse kävin päivystyksessä kerran ja matkoineen koko reissuun meni kuusi tuntia, samaa luokkaa kuin Suomessa esimerkiksi Marian sairaalan päivystyksen kokemuksiin verratessa. Pitää siis olla melkoisen terve ja voimakas, jotta jaksaa istua ja jonottaa. Mutta kun vauhtiin päästiin, oli hoito ja tutkimukset hyviä. Saatavilla oli röntgeniä, laboratorioita ja erikoislääkäri jopa korvien tulehdustilaa katsomaan. Omalla kohdallani kielitaito asetti pientä haastetta, jälkikäteen ajatellen esimerkiksi en pystynyt valvomaan tiedonkulkua siten, että olisin saanut aivan oikeanlaista antibioottia ja jouduin myöhemmin lähtemään ”paikkauskierrokselle” muualle.
Pari hauskaa sattumustakin kävi. Mieheni oli mukana reissussa ja pyysin häntä myös mukaan vastaanottotilaan, kun en ollut varma palaisinko enää takaisin kauempana sijaitsevaan odotteluosastoon, vai ohjattaisiinko minut vastaanotto-osastolta ehkä vielä muualle jotain muuta odottelemaan. Istuin kuumeesta punoittavin silmin nuoren lääkärin eteen tuolille ja mieheni kävi istumaan takkien kanssa sivummalla olevan pritsin portaille. Paikalle purjehti hoitaja, joka sanoi jotain miehelleni. Viittilöimme ettemme ymmärtäneet ja hän alkoi elekielellä näyttää, että mieheni tulisi istua pritsille, ei portaille. Mies siirtyi istumaan pritsille. Sen jälkeen hän elehti, että mieheni tulisi ottaa pois villatakkinsa. Hän alkoi jo hämmentyneenä sitä riisua, kunnes ymmärsimme, että hoitaja luuli miestäni potilaaksi kun kerran pritsin luona istuskeli. (”Niinkö sairaalta minä näytän”, kyseli hän minulta jälkeenpäin.)
Toinen hauska sattumus oli röntgenosastolla, jonne olin tullut keuhkokuvaan. Minulta otettiin yksi kuva, mutta hoitaja tuli mietteliäänä luokseni ja sanoi ”You are too long! You know, italian women are not long”. Olin siis ylittänyt normit enkä mahtunut keuhkoineni kuvaan. Parempaan kuvakulmaan päästiin, kun menin polvilleni kuvausalustalle. (Kuvataanko miesten keuhkot muualla?)
Kulttuurien eroista kertovaa keskustelua kävin myös ikäiseni sairaala-apulaisen kanssa, joka saattoi meitä paikasta toiseen valtavan sairaalan sokkeloissa. Puhuin saman verran italiaa kuin hän englantia ja tällä kaksikielisyydellä varustettuna kävimme keskustelemaan häntä askarruttavista seikoista. Hän halusi tietää mitä teen Italiassa. Kuultuaan opiskelevani, hän hämmästeli minkä ihmeen takia olen tullut Italiaan opiskelemaan, eikö Suomessa saa riittävää opetusta? Seliteltyäni asiaa parhaani mukaan hän siirtyi ihmettelemään, enkö ole tähän ikään asti vielä töitä tehnyt. Kerroin tekeväni työtä ja opiskelevani. Edelleen hän tiukkasi suhdettamme mieheni kanssa, olemmeko kihloissa vai naimisissa. Kuultuaan että olemme naimisissa, hän edelleen jatkoi elekielistä kummeksumistaan. Miten, miksi? Miten mies voi olla Suomessa töissä ja vaimo täällä opiskelemassa, vaikka ei olisi edes pakko? Onneksi yhteinen matkamme loppui tässä vaiheessa, koska tunsin että selkoa ei tällä käytäväosuudella enää tulisi. Ehkäpä hän kertoo kotona illalla, miten omituisen ulkomaalaisen parsikunnan hän sairaalassa kohtasikaan. Mutta miten hauska kohtaaminen, joka näytti vähäsanaisella kommunikaatiolla eurooppalaisten kulttuurien välisiä syvällä piileviä eroja.
Lääkäriltä olen saanut apteekkia varten paperin, eräänlaisen muistilistan ostettavista lääkkeistä tai tuotteista. Varsinaista ja virallista ”reseptiä” Suomen tapaan en ole nähnyt, vaan antibiootit ja muut tropit ovat hoituneet tällä lapulla, jolla ei näytä olevan mitään muotomääräyksiä. Tämän ohella ensimmäisen flunssani pitkittyessä kävin suoraan apteekissa ja he suosittelivat ottamaan siihen antibioottikuurin. Ostin kuurin ilman mitään lääkärillä käyntiä, he vain kysyivät mitä antibioottia olen tavannut ottaa. Toisaalta vaivatonta, toisaalta vähän pelottavaa: mahdollistaahan se turhien tai väärien antibioottien syönnin. Jonkinlainen reseptilomake täällä on käytössä, mutta käsittääkseni se mahdollistaa lähes ilmaisten lääkkeiden saamisen apteekista ja sen tarkoitus lienee juuri tämä lääkkeiden maksuttomuus, eikä niinkään käytön valvonta.
No, kuten sanoin, en saanut tällä kertaa aivan erilaisiin tulehduksiin oikeanlaista antibioottia sairaalasta ja siitä parin päivän päästä oli tarve päästä uudelleen lääkärille tepsivämmän tropin saamiseksi. Totesin olevani siinä vaiheessa liian sairas sairaalan päivystykseen ja sain tutulta (kiitos Heli!) vinkin yksityisklinikasta, jonne sainkin ajan samalle illalle ja pääsin mitä parhaimman hoidon äärelle. Joten, täällä saa kyllä yhtä hyvää hoitoa kuin missä muualla tahansa (totta kai), mutta äkillistä hoitoa vaativan asian kanssa hoitoon hakeutuminen on ainakin huonommin kieltä ja kulttuuria tuntemattomalle haastavaa. Lähtiessäni eilen vastaanotolta lääkäri saattoi meitä ovelle ja muistutti vielä lähtiessäni: Otathan myös lasillisen viiniä illalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti