Ylhäältä alas

Tiedätkö sen tunteen, kun menet johonkin paikkaan, joka jostain syystä ja täysin valmistautumatta lyö sinut täysin ällikällä? (Mietin heti, että tuota lausetta ei voisi kääntää mitenkään englanniksi. Mikä on ällikkä?) No, anyway, tämmöinen hetki tulee jos on tullakseen, odottamatta. Seisot paikallasi ja haukot hetken henkeäsi. Mutta ehkä on parasta aloittaa alusta. Olin loppuviikosta opintojen puristuksissa, kun eräänä torstaina oli yllättäen todella lämmin päivä, taisi olla + 17 astetta alkuiltapäivällä, aurinko paistoi täydeltä terältä. Heti koulusta tultua vaihdoin lenkkivaatteet, nappasin sauvat käteeni ja päätin patikoida joen toisella puolella kohoaville kukkuloille, joita olen jo pitkään katsellut kaipaavasti. Ehkä ihmisessä on jokin sisäänrakennettu halu kiivetä näkemälleen korkeimmalle kohdalle?

Ajattelin mennä kukkulan rinteessä olevaan puistoon (olikohan se joku Leopardi nimeltään). Puisto oli kuitenkin aidattu ja portit suljettuna, joten kävelin sen vierestä menevää tietä ylös. Tie kiemurteli koko ajan kohoten ylöspäin, mutta niin tiukkaa kiemuraa ylöspäin etten yhtään nähnyt minne olin menossa ja suuntavaistokin meni sekaisin. Tuntui että olen jossain todella kaukana. Olin kiivennyt laajaa siksakkia ehkä reilun kilometrin verran, mutta edennyt joelta todellisuudessa hyvin vähän suoraan ylöspäin matkaa mitattaessa. Tie oli hankala, pelkkä betonikouru ilman jalkakäytävää. Vähän väliä isomoottoriset autot jylisivät ohitseni ja painauduin kiinni betonikourun laitaan. Olin menossa rikkaiden asuinsijoille, jonne kukaan (muu) hullu ei ilmeisesti koskaan kävele.

Talot, kartanot ja pienet linnat oli aidattu kolmimetrisin aidoin, joiden päällä oli lasinsiruja tai piikkilankaa. Yritin mennessäni katsella niitä, mutta näin vain pilkahduksia taloista tai puutarhoista. Kaupungin humu jäi taakse ja tilalle tuli syvä hiljaisuus. Puutarhat näyttivät olevan melko luonnontilaisia tiluksia, pieniä viinitarhojakin näkyi. Toivoin syvästi että jossain kohtaa aidassa olisi aukko, että näkisin maisemat kunnolla! Melko ylhäällä verkkoaidan viertä kavutessani, rähähti vieressäni murisevaan haukkuun musta vasikankokoinen koira. Puhun sen verran "koiraa", että ymmärsin sen mielentilan. Tämä keppien kanssa kopsutteleva muukalainen on tunkeilija, joka on; ei pelkästään ajettava pois, vaan myös raadeltava kappaleiksi. Aivan hornaisen raivokas rähinä raikui korvani juuressa ja koira varmaan haistoi pelon, hiki valui noroina pitkin selkääni. Vedin takaisin hetkeä aikaisemmin esittämäni toiveen aukosta aidassa! Ei aukkoa, voi olettehan pitäneet huolta, ettei aita vain ole mistään rikki?

Vaihdoin tien toiselle reunalle ja kun se haarautui kahtia, se oli siltä kohdalta leveämpi, ylämäkikin loppui. Pääsin jonkinlaisen pienen rakennelman taakse vetämään henkeä. (Suunnittelin kipuavani rakennelman päälle jos Vahti löytäisi jostain tiensä ulos) Rähinän tauottua tuli täysi hiljaisuus. Aurinko paistoi loppuiltapäivän kauniita pitkiä säteitä. Kohotin katseeni ja näin samalla silmäyksellä Torinon leviävän kaukana allani kukkulan juurelta joka suuntaan ja vielä kauempana näin jylhän Alppien rivistön. Edessäni lumihuippuinen vuorijono koko näköalan leveydeltä, lumen hohtaessa sen huipuilla, laskevan auringon säteiden värjätessä ne vaaleanpunaisella. Aika lakkasi kulkemasta, muu maailma olemasta. Hetkeä aikaisemmin koettu pelko oli terästänyt aistini äärimmilleen ja tämä jylhä maailman kauneus iski koko voimallaan tajuntaan. Seisoin pitkään paikallani ja annoin näkymän imeytyä itseeni.

Vähän alempana yritin kuvata näkymää (mutta eihän se oikein pokkarikameralla onnistu):

Toinen kokemus sarjassa Torinoa yläilmoista käsin, oli kun menimme turisteina maanantaina ”oikeasti” todella korkealle vaikka emme kauas keskustasta menneetkään. Menimme Sassi-Superga ratikkalinjalla ”Strada della Basilika di Superga”, ja linja nousee yli kolmen kilometrin matkan kukkulalle (korkeussuunnassa 625 m merenpinnan yläpuolelle ja 425 m lähtöpisteestään ylöspäin).

Kukkulan laella on mahtava Supergan 1700-luvulla rakennettu basilika. Se on hienossa kunnossa, en tiedä onko sitä miten uusittu tässä välissä. Kukkulalla on myös traaginen menneisyytensä, 4.3.1949 lentokone murskautui sumun peittämään basilikaan ja koneessa ollut koko Torinon jalkapallojoukkue sai surmansa. Basilikan takana on edelleen kukitettuna muistolaatta tapahtumasta. Vaikka onkin korkeimman kukkulan laella valtavan kupolinsa kanssa, basilika jotenkin kummasti tuntuu istuvan ympäristöönsä erinomaisesti. Viimeinen linja muuten lähtee alas kukkulalta jo klo 15.30, joten retki on hyvä tehdä hyvissä ajoin päivällä. Minä sain tehtyä oikein täsmäiskun, kun italiantunnit loppuivat klo 11 ja seuraavat luennot alkoivat klo 17, ja sain tehtyä reissun tuossa välissä yhdessä vieraiden kanssa.

Vielä lähempää yläilmoista Torinoa pääsee katselemaan aivan keskustassa sijaitsevan elokuvamuseon eli Mole Antonellianan näköalatornista. Mikäli uskomme matkaopasta (ja miksemme uskoisi), sitä alettiin rakentaa vuonna 1863 alun perin Torinon juutalaisen yhteisön temppeliksi, arkkitehti Alessandro Antonellin johdolla. Suunnitelmat rakennuksen suhteen muuttuivat useaan kertaan ja se luovutettiin Torinon kaupungille keskeneräisenä vuonna 1877. Se valmistui museokäyttöön vuonna 1900. Se vaurioitui pahasti eräässä myrskyssä. Se korjattiin, rakenteita vahvistettiin ja kupolin huipulle rakennettiin kulkemaan hissi. (Hissi keskellä valtavaa kupolia lasiseinineen oli hieno kokemus.) Elokuvamuseo siitä tuli vasta vuonna 1996. Tämä ”Mole” on kaupungin harvoja maamerkkejä, joiden varassa voi suunnistaa - jos sen sattuu talojen välistä näkemään.

Viikko on vierähtänyt turistina Torinossa opintojen lomassa. Muitakin hienoja turistikohteita on nähty, esimerkiksi tietenkin egyptiläinen museo, joka on kokoelmiltaan laajin Egyptin ulkopuolella. Toinen mukava elämys oli pieni pyrähdys Po-joella ja nähdä kaupunkia rakennuksineen siitä perspektiivistä.

Tulevassa viikonlopussa on kaksi vaihtoehtoa: joko potea flunssaa sängyn pohjalla tai lähteä katsomaan miten appelsiinit lentävät. Ehkä huominen näyttää kumpaan päädyn!