Emilia-Romagna

(Kts kartta esimerkiksi http://fi.wikipedia.org/wiki/Emilia-Romagna)

Viikonloppureissulle! Starttasimme Michellen kanssa perjantaina heti aamukahdeksalta tahoiltamme rautatieasemalle. Suuntaisimme ensin Emilia-Romagnassa sijaitsevaan Reggio nell'Emilian kaupunkiin. Päivästä tuli lämmin ja aurinkoinen, iltapäivällä oli +17 astetta ja aurinko paistoi. Michelle oli varannut meille kivan hotellin (La Posta) ihan keskeltä kaupunkia, keskeisen Piazza Granden tuntumasta. Yön hinta oli 53 e/ 1 hh huone. (Ainoana miinuksena se, että olimme erikseen pyytäneet savuttomia huoneita ja minun huoneeni oli kyllä ex-tupakoivien huone, mutta haju ei ollut sietämätön vaan siihen tottui) Olimme katsoneet molemmat tahoillamme reitin rautatieasemalta hotellille, mutta kuka lie tällännyt rautatieaseman karttapalveluun nettiin, ei kyllä alkuunkaan tiennyt missä se oli. Turvauduimme omiemme sijasta mittarilliseen kumijalkaan ja löytyihän se hotellikin sieltä.



Kaupungin vanha kävelykeskusta oli täälläkin ”se juttu” ja kävelimme sitä ristiin rastiin. Kadut olivat pieniä ja mutkikkaita, mutta eivät niin kapeita kuin Genovassa. Tunnelma oli rauhallinen, uinuva. Kellään ei ollut kiire minnekään. Söimme lounasta (gnocchi tomaattikastikkeessa tai pizza + talon punaviini, yht. 10e) ja kävelimme lisää. Illalla kävimme syömässä Piazza Granden varrella olevassa ravintolassa, jossa söin porsasta omenakastikkeessa ja paistettuja perunoita. Olimme oppineet että Emilia-Romagnan alueella valmistetaan monia erilaisia Lambruscoja, joten nautimme pienen pullon tarjoilijan suosittelemaa Lambruscoa ruuan kanssa.

Meillä ei ollut vielä tietoa mihin päänsä seuraavana iltana kallistaa, koska alkuperäinen suunnitelmamme, Bologna, oli kokonaan myynyt normaalihintaiset huoneensa ja vain keskustan ulkopuolella oli huoneita vapaana jos halusi selvitä alle satasen yö, kuten me halusimme. Menimme illallisen jälkeen yöllä nettiin ja varasimme Bolognan ulkopuolelta Villanova nimisestä kylästä hotellihuoneet (80 e / 1hh huone)

Päätimme seuraavana aamuna mennä Modenan kaupunkiin joka olisi Reggio Emilian ja Bolognan välissä. Modena oli mukava, mutta ei yhtä tunnelmallinen kuin Reggio Emilia. Syynsä oli varmasti myös säällä, päivä oli viileähkö ja pilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Kävimme eräässä viinikaupassa, jossa oli viinien tapaan myös Balsamicoa erilaisina vuosikertoina, kallein pullo taisi olla 25 vuotta vanha ja 400 e hintainen. Jätimme sen vielä kypsymään Michellen ottaessa muutamia nuoria pikkupulloja ja itse otin purkin jotain hyytelön näköistä, joka oli tehty omenasta ja Balsamicosta. Katselimme myös rivikaupalla erilaisia Lambruscoja, mutta emme ottaneet kannettavaksemme enempää.

Löysimme jonkun vaiston ohjaamana vanhan kaupungin ja keskeisen piazzan, jossa oli jonkinlaiset antiikkimarkkinat meneillään. Siellä oli myös turisti-info, jossa pistäydyimme. Saimme suosituksen lounaspaikoista, mutta ne eivät sattuneet eteemme. Viimein päätimme suunnata erääseen, joka olisi menomatkalla rautatieasemalle. Laukut alkoivat jo jonkin verran painaa, kun Modenassa ei ollut paikkaa minne olisi voinut ne jättää. Liikkeellä ei näyttänyt olevan paljoakaan ihmisiä sillä suunnalla, paitsi eräässä kohden näkyi ryhmä ihmisiä. Tämä ryhmä jonotti ainoaan näkemäämme trattoriaan, joka oli jo pullollaan lounastavia asiakkaita. (Jos kaipaat liikeideaa: lähde Modenaan ja perusta hyvä pizzeria. Asiakkaita varmaan riittäisi!)

Jätimme siis Modenan taaksemme nälkäisinä ja suuntasimme toiveet Bolognaan ja lounaaseen. Jätimme laukkumme rautatieaseman säilytykseen (5 e /5 tuntia ja sen jälkeen alkavalta tunnilta 0,70 e/tunti) Pienen kiertelyn jälkeen löysimme hyvän pizzerian, minne onneksi pääsimme sisälle vaikka sulkemisaika oli juuri käsillä. Söin pizza Capricciosan, joka oli aivan kelvollinen, vaikka ei parhaita syömiäni). Kokemus Emilia-Romagnan alueen hintatasosta Torinoon verrattuna on yhdellä sanalla kuvattuna: kalliimpi.

Kiertelimme aikamme suurelta tuntuvaa kaupunkia. Asukkaita siellä on joidenkin lähteiden mukaan noin 400 000, mutta suuremmalta se tuntui. Eräällä kadulla oli valtava tungos ihmisten huomion suuntautuessa johonkin taloon ja sen oveen. Välillä kuului valtavaa kiljuntaa ja juoksevia tyttöjä survoutui lähemmäs ovea. Emme päässeet ohittamaan väkijoukkoa vaan puristuimme muiden joukkoon. Kysyin eräältä tytöltä kuka siellä oikein oli: Justin Bieber!

[Kuka? Justin Drew Bieber (ääntäminen IPA: [ˈbiːbər], s. 1. maaliskuuta 1994 London, Ontario, Kanada) on kanadalainen laulaja-lauluntekijä, jonka tyylilajeja ovat pääosin pop ja R&B. Bieber on niittänyt erityistä suosiota nuoren naisyleisön keskuudessa ja hän onkin tällä hetkellä maailman menestyneimpiä teinitähtiä. Hänen albumejaan on myyty maailmanlaajuisesti 15 miljoonaa kappaletta. Lähde: Wikipedia 24.3.2013]

Päätimme lähteä suunnistamaan hotellille. Kysyimme vielä turistineuvonnasta meno-ohjeita ja saimme ohjeen hankkiutua bussiin 14 ja jäädä tietyllä pysäkillä pois ja hotelli olisi siinä lähellä. Ensin piti kuitenkin hakea matkalaukut säilytyksestä. Menimme bussilla rautatieasemalle ja tulimme takaisin toisella. Menimme pysäkille, josta bussi 14 menisi ohi. Varmistimme että suunta on oikea ja nousimme bussiin. Tupakkakaupasta ostettu bussilippu kelpasi tunnin ajan. Kun Michelle pääsi istumaan, hän syötti hotellin osoitteen puhelimensa navigaattoriin. Onnistuimme jäämän oikealla pysäkillä pois ja samalla Michellen puhelin löysi meidät ja hotellin ja loi meille reitin: 45 minuutin kävelymatka! Samalla kun tuskailimme tilannetta (bussi kääntyi muualle eikä hotellin suuntaan), näimme taksin ja hyppäsimme siihen. Taas kerran saimme siis kiitellä netin karttapalvelua - tai henkilöä joka syötti hotellin koordinaatit karttaan. Tiedoksi hänelle: hotelli sijaitsee kilometrikaupalla ihan muualla, kuin kartalle pistämäsi täppä on!

Hotellin takana oli suurehko automarket / ostoskeskus, jossa kävin illalla kävelemässä. Michelle laittoi viestiä että hän menee peiton alle ja pysyy huoneessa lopun iltaa. Ostin huoneeseen leipätikkuja iltapalaksi. Tarkoitukseni oli katsella huoneessa jotain Youtube videoita aikani kuluksi tabletilla, mutta ei se saanut yhtäkään ladattua nähtäväkseni. Huone oli todella mukava ja suuri (paljon suurempi kuin vuokrahuoneeni Torinossa!), lämmin ja ylellinen. Sateen rummuttaessa ikkunaa harmaassa illassa oli mukava oleskella lämpimässä ja väljässä huoneessa.

Aamiainen oli hyvä, ja vaikka makeaa oli tarjolla montaa sorttia, löytyi myös munakasta, kinkkua, kalkkunaa, juustoa ja paahtoleipää. Hotellivieraita oli paljon ja varmaan suuri osa bisnesmatkailijoita, jokin bussikin oli parkkeerattuna hotellin pihassa. Kymmeneltä aloimme tehdä paluumatkaa Torinoon ja matkaahan sitten riitti. Reseptionisti kertoi meille että bussipysäkki olisi 20 minuutin kävelymatkan päässä tai hän voisi tilata meille taksin. Varmaan minun innoituksellani lähdimme taivaltamaan kohti Villanovan keskustaa ja bussipysäkkiä. Meillä olisi siis 20 minuutin kävelymatka, reilun vartin bussimatka ja sentään tunti ja 40 minuuttia aikaa junan lähtöön - mutta kuinkas kävikään?

Bussipysäkki kyllä löytyi, jokseenkin kaiketi kerran tunnissa menevine busseineen, mutta kun satuimme tyhjälle taksitolpalle, päätimme ottaa taksin. Tosin yhtään ei näkynyt, mutta Michelle soitti tolpassa mainittuun numeroon. Vieressämme oleva tolppa pärähti iloisesti soimaan, vaikka puhelimen luuri / puhenappi siitä oli kyllä poistettu. Siitä ei siis tullut apua. Michelle soitti toiseen taksinumeroon josta hänen pyyntöönsä vastattiin ”non capisco”. Päätimme lähteä taivaltamaan kohti epäilemäämme Bolognan suuntaa. Näin tien toisella puolella bussipysäkin jossa oli bussia odottelevan näköinen nuori mies. Tummasta ihosta päättelimme hänen puhuvan muutakin kuin italiaa ja onneksemme hän taisi ranskan lisäksi englantia! Hän kertoi että bussi tulee aivan pian (klo 11.07) ja menisi rautatieaseman lähelle. Hän lupasi vielä ohjata meidät sieltä oikeaan suuntaan. Hän oli camerunilainen kolme vuotta insinööriopintoja Bolognassa suorittanut opiskelija. Nostimme hänelle hattua, hänhän opiskeli luonnollisesti italiaksi! Tämä ”Even” (tai jotain vastaavaa) lopulta kysyi, oliko meillä bussilippuja. No eihän meillä ollut. Michelle päätti että nyt riitti tämä seikkailu ja pyysi Eveniä soittamaan meille italiaksi puhuen taksin. Hän ystävällisesti soittikin ja puhelun päätteeksi tuli bussi. Even vielä kysäisi kuljettajalta joitain ja ilmoitti meille, että kuljettaja kyllä myy lippuja. Hetken epäröityään Michelle ilmoitti, että menisimme taksilla kun olimme sen kerran tilanneet. Odotimme, odotimme ja odotimme.

Kaksi taksia meni ohi, joille kiivaasti huidoimme, mutta ne olivat varattuja ja olkia nostellen ajoivat ohi. Jouduimme karvaasti toteamaan, että klo 11.40 Torinoon menevä juna meni meiltä ohi. Niin siinä vaan kävi, että tunti vierähti ja toinen bussi oli pian tulossa. Silloin näimme taksin, joka etsivästi ajoi pysäkkimme ohi (etsien luultavasti murtaen italiaa puhuvaa miestä), mutta päätimme, ettemme enää tunnin odotuksen jälkeen siihen mene. Klo 12.07 bussi tulikin siinä samassa. Pyysin kuljettajalta kahta lippua, mutta hän sanoi, että liput ovat loppuneet. Menimme kuitenkin bussiin, vaikka kuljettaja varoitteli meitä tarkastajasta. Istuimme matkan nenä lasissa kiinni, mutta onneksi ei tarkastajia ollut pyhätunteja tienaamassa.

Kuin ihmeen kautta mustavalkoinen karttakopiomme ohjasi meidät jäämään oikealla pysäkillä pois bussista ja vielä kävelemään oikeaan suuntaan rautatieasemalle. Kävimme ostamassa liput seuraavaan junaan, joka menisi ensin Milanoon ja siellä olisi toinen junamatka Torinoon. Vaikka kuinka yritimme, emme onnistuneet ostamaan vastakkaisia /vierekkäisiä paikkoja ja kävimme neuvonnasta kysymässä saisimmeko vaihdettua paikat. Ensimmäinen mies luukulla sanoi että vaihto ei onnistu, mutta kysäisi vielä toiselta virkailijalta, joka sanoi että vaihto kyllä onnistuisi. Hän pystyisi vaihtamaan paikat välille Bologna-Milano, mutta ei enää välille Milano-Torino. Hän ohjasi meidät menemään lipunmyyntiin, jossa molemmat paikanvaihdot hoituisivat. Lipunmyynnissä tyytyväinen virkailija ilmoitti Michellelle, ettei hän ymmärrä englantia. Sain sitten sepustettua tahtomme italiaksi, johon hän ilmoitti, ettei kykene sitä tekemään. Luovutimme ja päätimme istua ostamillamme paikoilla. Siinä vaiheessa kello olikin jo yksi. Lähtiessämme rautatieasemalta, näimme junan, joka menisi suoraan Torinoon! Lipunmyyntiautomaatti tai netti ei ollut sitä junaa meille ilmoittanut, emmekä sitten siihen pyrkineet. Tuli sellainen lannistunut olo, että joko juna matkaisi tuhottoman kauan pikkuasemille pysähdellen tai meidän lippumme eivät siihen kelpaisi. Junamme lähtisi klo 13.40 ja päätimme käydä jossain haukkaamassa lounasta ennen sitä. Menimme läheiseen pizzeria-kahvilaan, joka oli niin tupaten täynnä, että lopulta otimme sieltä voileivät mukaamme ja teenikin jäi juomatta kun jouduimme säntäämään junalle.

Loppumatka menikin kommelluksitta ja hotellilta lähdön jälkeen reilun seitsemän tunnin kuluttua olin vihdoin kotona. Tuli sellainen ahaa-elämys matkalla, että olisi pitänyt katkaista viikonloppureissu siihen hetkeen, jolloin lauantai-iltana haimme matkalaukut säilytyksestä Bolognan asemalta. Sateinen kahdeksaan asteeseen viilennyt keli oli latistanut matkailuintomme. Olimme esimerkiksi Bolognasta yrittäneet saada järjestettyä sunnuntaiksi viinitilakäynnin, mutta sekin tyrmättiin sateeseen ja kylmään säähän vedoten, sanoen ettei sunnuntaina sellaista järjestettäisi.

Kotiin paluukaan ei ollut mieltä ylentävä, lämpötila oli laskenut viiteen asteeseen ja huoneeni oli jäätävän kylmä. Jonkun aikaa täällä värjötin patterit kylmänä ja tunti sitten soitin vuokraemännälle. Onneksi pieni huone alkaa jo lämmetä vaikka jalat ovat vielä kohmeessa, eihän tämä koneella kököttäminen kyllä yhtään auta asiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan, mitä tästä opimme? Näkemämme kaupungit olivat kivoja, niistä tunnelmallisin oli Reggio Emilia. Jos ajatuksena on kierrellä kaupunkeja, ei sateinen sää siihen oikein innosta. Pitäisi ehkä sitkeästi vaihtaa suunnitelmaa ja valita tilalle sisäkohteita. Tällä kertaa Michellellä ei ollut intoa museokierroksiin, joten Bolognan näkeminen sateessa jäi vähemmälle. Hotelli ydinkeskustassa tekee matkailun helpommaksi, vaikka minusta on kyllä ihan kiva seikkailla siellä ja täällä - joskaan jälleen kerran esimerkiksi Villanovan kylä sateessa ja kylmässä pari tuntia seisoskellen menetti jo sitä tuoreinta hohtoaan. Mutta tämmöistä matkailu välillä on. Ei kun kohti uusia seikkailuja!

Tavallista arkea

Millaista on ihan tavallinen arki? Ihminen kuvittelee tietävänsä mitä hänen arkensa on, mutta useimmilla ihmisillä se muuttuu koko ajan. Arki on yhdenlaista kun olet nuori, toisenlaista kun sinulla on pieni lapsi ja kolmannenlaista kun elät elämääsi miehen ja aikuisen lapsen taloudessa. Tällä hetkellä tavallinen arkeni käsittää yksin elämistä Italiassa. Joku voi ajatella, että what’s the big deal, mutta tarkemmin ajateltuna asun tällä hetkellä ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Ei vanhempia, ei lasta, ei miestä, ei ketään. Yksin.

Silti tämä on vain jonkinlaista leikkiä ja feikkiä, koska tämä on väliaikaista. Olen täällä vain katsomassa, miltä yksin oleminen näyttää. Minulla on koko ajan vahva sidos perheeseeni ja ystäviini Suomessa ja olen täällä saanut tutustua moniin ihaniin ihmisiin. Minulta oli tietoinen valinta pyrkiä verkostoitumaan ennen tänne tuloani. Päätin etukäteen, että jos tielleni sattuu joku ihminen, jonka kanssa voin viettää sosiaalista elämää, niin tartun heti tilaisuuteen. Päätin etukäteen että otan tämän kaupungin haltuuni, kävelen sitä ristiin rastiin, ajelen eri liikennevälineillä, käyn paikoissa ja puhun italiaa. Hoidan yksinkertaiset asiani italiaksi, vaikka se tarkoittaisi kolmen sanan sanomista kolmen lauseen sijasta. En anna periksi houkutukselle puhua englantia jos voin sitä välttää. Päätin tavata ihmisiä ja ottaa monella tasolla kontaktia tähän kulttuuriin ja katsoa mitä tämä kaikki ihan oikeasti on. Olen tarttunut hetkeen, mennyt, puhunut, katsonut.

Kokemus kulttuurista tapahtuu monella tasolla. Toisaalta kieliopintojen kautta, toisaalta italian kulttuurin luennoilla. Toisaalta kokkauskurssilla, ja toisaalta kaikkia erilaisia opettajia seuraamalla. He ovat kaikki kulttuurin muovaamia yksilöitä ja kertovat olemassaolollaan ja käytöksellään tarinaa kulttuurista. Asioiden hoitaminen täällä ’ulkomaalaisena’ antaa omaa käsitystään mitä se olisi jos ihan OIKEASTI täällä asuisi, minähän asun täällä vain leikisti, kuitenkin. Jokainen kahvilakäynti, kaupassakäynti tai ravintolareissu kertoo jotain lisää. Jokainen matka jonka saan tehdä eri kaupunkeihin tai kyliin, avaa uuden ikkunan katsottavaksi, näyttää uuden oven josta astua sisään.

Onko tänään ollut tavallinen arkipäivä? En oikeastaan tiedä sitä, koska en usko että on olemassa tavallista päivää. Ja toisaalta jokainen päivä on tavallinen, jos niikseen tulee. Katselin maanantaina videolta Steve Jobsin puhetta valmistuville opiskelijoille. Hän kertoi kuulleensa, että jos joka aamu sanoo että tämä on elämäni viimeinen päivä, niin on yhden kerran oikeassa. Me olemme täällä väliaikaisesti, elämässä omaa tavallista tai epätavallista elämää. Jos tämä olisi elämäsi viimeinen päivä, oletko viettänyt sitä siten, kuin haluaisit viettää elämäsi viimeisen päivän? Jos vastaus on myöntävä, hienoa. Jos vastaat kieltävästi, tee jotain!

Heräsin vähän liian aikaisin, mutta en saanut enää unta. Kävin suihkussa, olin taas iloinen lämpimästä vedestä, mitä en vieläkään oikein usko suihkusta saavani, vaikka sitä joka aamu on tullut. Keitin kupillisen teetä pullovedestä. Alkuun keitin hanavettä, mutta kun siitä tuli jo muutaman kerran jälkeen pois kaavittava paksu ”möhnäkerros” keittimen pohjaan, niin rupesin pari viikkoa sitten tekemään teeni pulloveteen. Olin taas unohtanut käydä leipäkaupassa, joten piti turvautua leipätikkuihin, jotka täällä ovat onneksi vähän paksumpia kuin valmiiksi pakatut ravintolatikut Suomessa. Laitoin päälle paksuja siipaleita kermaista juustoa. Jäin vielä lukemaan puoleksi tunniksi ennen koululle menoa luettavaksi määrättyä artikkelia, joka kuului tämän viikon lukupakettiin Italian kulttuurista. Siinä puhuttiin italialaisen perheen ja naisen elämästä ja niissä tapahtuneista muutoksista vuosikymmenien aikana. Artikkeli tosin tuntui olevan 1990-luvulta ja osa tiedosta taisi olla vanhaa. Vai ovatko italian avioeroprosentit todellakin alle kymmenen prosentin luokkaa, vieläkin? Vaikea uskoa.

Metroasemalla totesin, että maanantaina leimattu viikon lippu oli todellakin lakannut toimimasta. Jouduin taas luikahtamaan metron porttien välistä jonkun edellä menevän peesissä. Täytyy muistaa päivällä käydä pyytämässä uusi lippu. Luennolla käsittelimmekin tänään katolisen kirkon ja uskonnon vaikutusta, koska aihe on uuden paavin myötä ajankohtainen juuri nyt. Kesken luennon kuuntelimme käytävästä kuuluvaa riehakasta mekkalaa. Mekkala tuli lähemmäs ja pian luokan oven lasista näkyi iloinen kurkisteleva nuorten miesten joukko. Hetken kuluttua ovi avattiin ja riehakkain miehistä astui sisään. ”Minä olen juuri valmistunut ja juhlin sitä. Tämä on minun koko jalkapallojoukkueeni. Voimmeko tulla sisään luokkaan, jotta joku ottaisi ryhmäkuvan meistä kaikista teidän kanssanne?” (Suurin osa opiskelijoista oli amerikkalaisia nuoria naisia) Ryhmityimme sitten vähän hämillisinä iloisen joukon lomaan ja kuvat otettiin, hurrattiin ja onniteltiin, jotkut vaihtoivat poskisuudelmia. Lopuksi tämä juhlakalu jätti osoitteen ravintolasta, jossa tänä iltana alkaisivat juhlat keskiyön jälkeen ja jonne olimme kaikki kutsuttuja. Hän ja toverinsa jättivät vielä taululle nimensä ja puhelinnumeronsa. He kiittivät professoria ja pahoittelivat häiriötä ja pyyhkäisivät ulos luokasta yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Toivottavasti tytöt tarttuivat kutsuun ja aikovat mennä!

Kolmen tunnin luentopaketin (klo 11.15–14.15) puolivälissä on vartin tauko. Menin koulun täpötäyteen ravintolaan ja ostin sieltä kupillisen hedelmäsalaattia ja tuoreista appelsiineista puristetun mehun (yht. 4,50e). Lounastauko on hyvin lyhyt, ja jos jäät tilaamaan jonkun ruoka-annoksen, myöhästyt yleensä tunnilta vaikka annokseksi purematta nielisit. Se on sikäli harmillista, että lounasaikaan ei ole lounastaukoa. Tauot ovat pituudeltaan vessa/tupakkataukoja, vartin tauko on yleensä lajissaan pisin, mitä on.

Koulusta en palannutkaan metrolla kenenkään selkään painautuneena porttien ohi, vaan otin bussin ja ajoin sillä GTT:n (Torinon liikennelaitos) toimistoon. Valitsin vuoronumeroautomaatilta kolmesta vaihtoehdosta yhden ja minua ennen oli vain yksi asiakas. Hän päätyi pitkän neuvottelun jälkeen täyttämään jotain pitkää lomaketta vuorollaan tiskillä, eikä ollut puhettakaan siitä, että hän olisi täytellyt lomakkeensa jossain sivummalla. Huomasin pienen ärtymyksen nostavan päätään, kunnes huomasin suitsia sen, olen päättänyt etten ärsyynny mistään näistä kokemuksista; minähän olen kuitenkin vain käymässä täällä, vieraana ja ulkomaalaisena tässä maassa. Sain vuorollani selitettyä italiaksi asiani: viikon voimassa oleva lippuni ei toiminut enää. Sain uuden lipun ja ajoin täydessä bussissa kotiin. Seisoin mennen tullen, koska liikkeellä tuntui olevan kaikki kulmakunnan vanhukset. No oikeasti ikärakenne täällä vaan on niin paljon vanhempi kuin esimerkiksi Helsingissä, ja sen kyllä näkee busseissakin. Oliko se niin, että 60 % asukkaista on yli 65 -vuotiaita? En olekaan enää ihan varma.

Keittelin kaasuliedellä pastaa, sekoitin siihen öljyä ja pestoa, raastoin päälle parmesaania ja ripottelin mukaan aurinkokuivattuja tomaatteja, joita olin ostanut irtomyynnistä kaupasta. Ihania pieniä kirsikkatomaatteja, ei voi puhua samana päivänäkään purkkitavaran kanssa. Join sen kanssa lasillisen mansikkakuohuviiniä (alkoholia vain 7 %) ja napostelin päälle pistaasipähkinöitä (tuotettu amerikasta) ja päädyin tähän sängylle kirjoittelemaan näitä ajatuksia ylös. Tämän jälkeen ohjelmassa on loppuilta itsekseni kotona: huomisen sosiologian artikkeleita on vielä lukematta, samaiseen kurssiin pitäisi tehdä lähiviikkoina valmiiksi essee jota olen jo aloitellut, voisin vähän jatkaa sitäkin. Sen lisäksi olisi suunnitteilla viikonloppureissua, johon voisin varata majoituksia. Sitten iltapesut ja lakanoiden väliin, kahden peiton alle. Kauluri kaulaan, pipo päähän ja pipon alla unta palloon. Kohti uutta, tavallisen epätavallista päivää.
*******
Seuraavana päivänä.
Arvaa mitä tämä tarkoittaa?:

KEVÄT on tullut***KEVÄT on tullut

KEVÄT on tullut***KEVÄT on tullut


Jäätelöbaari tänään koulumme lähellä; jonoa ulos asti:

Olenko siis ulkomaalainen?

Josko vaihteeksi kirjoittelen koulukuulumisia. Kaikki kurssit ovat nyt alkaneet ja pyörivät täydellä touhulla. Italia on ehtinyt jo loppuakin ja se meni kaikkiaan oikein hyvin. Viime viikolla tein ensimmäisen tentin Italian kulttuurista, sosiologian tenttiä sain sairauden vuoksi lykättyä huomiselle. Kulttuurin tentti oli lähinnä monivalintakysymyksiä ja yksi lyhyt essee-vastaus. Ihmeekseni minulla oli koko tentissä vain yksi virhe, se vei tästä aineesta viimeisetkin paineet pois seuraavista tenteistä. Aihealueena oli Italian lähihistoria viimeisten parinsadan vuoden aikana yleisesti ottaen. Vähän tarkemmin kielellisiä asioita, italialaisuutta ja politiikkaa viime vuosikymmeninä.

Sosiologiasta (social structure and personality -kurssi) on tulossa huomenna. Se on kolmen esseen tentti ja se enemmän hermostuttaa, että millaisia kokonaisuuksia olen onnistunut opettelemaan ja miten hyvin ymmärrän termien sisällään pitämien kokonaisuuksien rajoja. Että puhuisi asiasta, eikä asian vierestä. Aine on tähän mennessä ollut hyvin teoreettinen, olemme esimerkiksi miettineet millaisia ovat sosiaaliset struktuurit ja miten ne vaikuttavat ihmisen käytökseen verrattuna vaikka kulttuurisiin tekijöihin. Olemme pohtineet erilaisia kulttuurisia kaavoja ja niiden merkitystä toisiinsa, käyttäytymiseen tai erilaisiin ilmiöihin tutkimusten valossa. Olemme oppineet erilaisia teoreettisia tapoja hahmottaa itseä suhteessa ympäristöön, sekä pysyvämpiä kaavoja että tilanteittain vaihtuvia.

Business leadership -kurssi etenee mystistä menoaan. Kurssi tuntuu erittäin vaikealta konkretisoida, jotenkin tuntuu kuin tekisi valtavaa palapeliä eikä vielä tiedä mikä kuva siitä syntyy. Kurssi ei sinänsä etene samalla tavalla asiasta toiseen kuin muut kurssit, vaan asiat jotenkin kasaantuvat toistensa päälle ja lomiin. Välillä tuntuu että koko ajan puhutaan samasta asiasta (ja tavallaan puhutaankin) ja on hyvin vaikea saada tartuttua näihin saman asian eri kohtiin. Opettaja ”piinaa” meitä kysymyksillä: ”Jos IPad oli vastaus, mikä oli kysymys?” tai ”Mikä oli tämän yritysjohtajan visio”. Mutta hän ei koskaan kerro oikeita vastauksia, vaikka mekään emme yleensä niitä keksi. Luen pientä kirjaa välillä uudestaan sieltä täältä tulematta koskaan asian kanssa yhtään fiksummaksi. Opettaja sanoi että kirjan vaikeus on siinä, että joka luvussa tunnutaan puhuvan samasta asiasta, mutta ihan pienellä erolla. Samoin minusta tuntuu että kaikki luennot puhumme ihan samoista asioita, pienillä eroilla. Ehkäpä tässä vaan pitää odottaa ja katsoa, että huomaanko joku päivä osaavani käyttää tätä tietoa jollain tapaa, huomaanko joku päivä oivaltavani tai osaavani ajatella jollain tietyllä tavalla. Hrrr, entäpä jos tällaista havahdusta ei tapahdu?

Amerikkalaisten järjestämä vierailevien puhujien päivä. Kuuntelimme Ferretti luxus-jahtien yrityksen insinööriä, tietokoneella musiikkia luovaa professoria ja taloustieteilijää. Kaikki mielenkiintoisia erilaisia näkemyksiä maailmasta jossa elämme.


Viimeinen kurssini on alkanut kaksi viikkoa sitten, mutta en ole vielä käynyt yhdelläkään tunnilla. Huomenna toivottavasti selviää, pääsenkö ylipäätään enää mukaan koko kurssiin, vai olenko jo toivottomasti ja peruuttamattomasti jäljessä muista. Kukaan ei ole kuitenkaan vielä tullut sanomaan, että en voisi sinne osallistua. Minusta on alkanut tuntua, että poissaoloilla pelottelu on lähinnä tehty amerikkalaisia nuoria varten, jotka ilmeisesti muuten matkustelisivat ympäri Eurooppaa koko lukukauden. Ehkäpä olen ainoa joka ottaa näin kirjaimellisesti kaikki ohjeet ja varoitukset? Liian tunnollinen?

Tämä ei totta vieköön ole mitään aikuisopiskelua, millään tavalla. Meitä kohdellaan kuin yläasteikäisiä Suomessa ja osa myös käyttäytyy samalla tavalla. Jos vertaan näitä opiskelijoita Suomessa yliopiston opiskelijoihin, niin nämä kyllä tuntuvat paljon lapsellisimmilta. Paitsi että täältä puuttuu lähes kokonaan aikuisopiskelijoiden kasti, nämä parikymppiset nuoret tuntuvat olevan täällä lähinnä opiskelemassa kieltä ja matkustelemassa. Kukaan ei ole tuonut julki mitään muuhun oppimiseen tähtääviä päämääriä. Tavallaan erittäin suuri harmi, koska opettajat ovat motivoituneita, kansainvälisiä ja korkeatasoisia. Ovathan he korkeatasoisia varmasti meidän jokaisen kotiyliopistossakin, mutta täällä olisi mahdollisuus saada niin valtavan laajaa monitieteellistä näkökulmaa erilaisiin asioihin. Jo pelkästään tämä meidän kaikkien (tai useimpien) ihmisten erilainen kulttuuri ja hyvin suuri mielipiteiden erilaisuus, on suuri rikkaus. On hauska kuunnella esimerkiksi miten Italian kulttuurin opettaja perustelee erilaisia kulttuurin erityispiirteitä, nämä hänen valitsemansa perustelut paljastavat toisella tasolla asioita kulttuurin syvistä kerroksista, kuin mitä hän todennäköisesti oivaltaakaan.

Olen ulkomaalainen. Tämä on kummallinen ja hyvin opettavainen kokemus sinänsä. En ole tottunut olemaan ulkomaalainen enkä ole aikaisemmin kokenut miltä tuntuu "kotimaista parempana ihmisenä pitäminen" ulkomaalaisen näkökulmasta. En tiedä osaanko selittää. Uskon että monet ihmiset kotimaassaan katsovat jollain tavalla olevansa ylempiä / parempia / oikeampia ihmisiä kuin ulkomaalaiset / maahanmuuttajat / vierasmaalaiset. Tämä on hyvin eurooppalaista suurimmassa osassa Eurooppaa, luulen. On hyvin opettavaista joissain tilanteissa aistia tätä toisista ihmisistä ollen itse se väheksytympi, kasvoton, huonosti kieltä osaava ulkomaalainen. Tämä avaa miettimään omia ennakkoluulojaan ja stereotypioita joita totta vie riittää. En tiedä minkämaalaiseksi minua useimmiten luullaan, muutamia kertoja on jostain syystä luultu norjalaiseksi. [Ehkäpä hassu piponi tuo mieleen jonkun lappalaistyylisen neljän tuulen hatun.] Silti ”skandinaavisen ylemmyydentuntoisesti” ajattelen, että miten näin voidaan suhtautua sentään skandinaaviseen, pohjoiseurooppalaiseen ihmiseen. Mitä jos näyttäisin itäeurooppalaiselta? Oletanko siis automaattisesti, että minuun suhtauduttaisiin paheksuvammin kuin nyt? Mihin stereotypiaan perustan tämän? Haluan vielä lopuksi sanoa, että ei minua täällä mitenkään avoimen julkisesti kukaan paheksu, puhun ihmisyyden pohjalla asuvasta kotimaisuuden parempana pitämisestä, en varsinaisesta rasismista. Nämä ovat jotain melko abstrakteja, mutta jollain tapaa joskus ihmisistä aistittavia asioita. Ehkäpä ne ovat vain ylipäätään vierasta kohtaan tunnettavaa epäluuloa? Ehkä epäluuloinen olenkin minä, eikä ne muut?

”And take a glass of wine in the evening”, said the Doctor, with a twinkle in his eyes.

Eli kokemuksiani terveydenhuollosta Torinossa.

Olisin kovasti toivonut, että olisin kykenemätön kertomaan mitään sairastamisesta Torinossa, mutta toisin vaan kävi. Tämä teksti ei sisällä muuta kuin asiaa terveydenhuollon kokemuksista, joten jos tämä aihe ei kiinnosta niin hyppää koko kirjoituksen yli. Ensimmäisenä haluan sanoa, että tarkoitukseni ei ole arvostella vaan kertoa faktoja. Faktoilla tarkoitan omaa käsitystäni tilanteesta - tähdennän sitä, että minulla voi olla asiasta väärä käsitys joiltain osin tai olen voinut käsittää joitain asioita väärin, joten valalle en näistä mene, mutta näin olen nämä asiat kokenut ja tällaisena näitä asioita on minulle kerrottu.

Olen joutunut täällä ollessani infektiokierteeseen. Vajaassa kahdessa kuukaudessa olen joutunut hakemaan apua lääkäriltä tai suoraan apteekista viiteen eri kertaan ja joissain tapauksissa vielä jotain täydennystoimia liittyen samaan vaivaan. Yhden kerran tosin hoidin itseäni omilla tuomisillani Suomesta.

Torinossa ei ole vastaavaa terveyskeskus-systeemiä kuin Suomessa, jossa sairastuttuasi sinulla olisi yksi ”täyden palvelun talo”, paikka jonne ottaa yhteyttä ja josta saisit esimerkiksi hoitajan- tai lääkärinajan samalle päivälle. Myöskään suomalaisen kaltaisia aivan vastaavanlaisia yksityisiä lääkärikeskuksia ei ole, jossa toimisi päivystysperiaate ja saisit aina hoitoa korvausta vastaan.

Meillä on koulun lähellä eräs lääkäri, joka hoitaa meitä opiskelijoita. Olen käynyt siellä vastaanotolla, enkä ole nähnyt siellä muita opiskelijoita, vaan odotushuone on ollut täynnä tavallisia kansalaisia. Tämä lääkäri on siis ilmeisesti solminut jonkun sopimuksen koulumme kanssa. Hän ottaa vastaan joka arkiaamu kaksi tuntia ja kahtena iltapäivänä viikossa kaksi tuntia. Lääkäri ottaa vastaan normaalissa kerrostalossa, jossa hänellä on vastaanottohuone ja odotustila. Odotustilassa otetaan vuoronumero ja vastaanottohuoneeseen mennään numerojärjestyksessä. Tämä vaatii aina pientä kommunikaatiota, koska yleensä et voi tietää kuka on sinua ennen tullut potilas. Parintuntisen aikana vuoronumerojen perusteella vastaanotolla ehtii käydä 15–25 potilasta. Lääkäri on englanninkielentaitoinen ja häneltä on aina saanut apua, oli kyse jonkun vaivan lääkehoidosta tai vain tarvittavan poissaolotodistuksen kirjoittamisesta vatsatautiselle opiskelijalle.

Varsinaiseen opiskelijaterveydenhuoltoon yritin kerran pyrkiä, mutta se tyssäsi kokonaan siihen, ettei puhelimeen löytynyt ketään englantia puhuvaa. Samalla kerralla googlettamalla löysin jonkun yksityisen lääkäriaseman, jonne yritin varata aikaa. Sielläkään ei puhuttu englantia, mutta yritin sitkeästi saada aikaa. Se kaatui siihen, kun vastaanottovirkailija tiedusteli minkä erikoisalan lääkäriä haluan. Vastasin paremman puutteessa ”normale”, jolloin hän selkeästi ilmoitti, ettei heillä ole tällaisia normaaleja lääkäreitä. Kun en keksinyt erikoisalaa, jäin ilman aikaa sieltäkin.

Mitä sitten jos koulun lääkäri ei sinä päivänä enää ota vastaan? On hakeuduttava sairaalan päivystykseen. Sinne on kuuleman mukaan hakeuduttava myös, jos yksityislääkärisi määrää verikokeita otettavaksi. Potilaat ovat kiireellisyysluokituksen mukaisessa järjestyksessä, normaalit sairastamiset tietenkin viimeisimmässä luokassa. Itse kävin päivystyksessä kerran ja matkoineen koko reissuun meni kuusi tuntia, samaa luokkaa kuin Suomessa esimerkiksi Marian sairaalan päivystyksen kokemuksiin verratessa. Pitää siis olla melkoisen terve ja voimakas, jotta jaksaa istua ja jonottaa. Mutta kun vauhtiin päästiin, oli hoito ja tutkimukset hyviä. Saatavilla oli röntgeniä, laboratorioita ja erikoislääkäri jopa korvien tulehdustilaa katsomaan. Omalla kohdallani kielitaito asetti pientä haastetta, jälkikäteen ajatellen esimerkiksi en pystynyt valvomaan tiedonkulkua siten, että olisin saanut aivan oikeanlaista antibioottia ja jouduin myöhemmin lähtemään ”paikkauskierrokselle” muualle.

Pari hauskaa sattumustakin kävi. Mieheni oli mukana reissussa ja pyysin häntä myös mukaan vastaanottotilaan, kun en ollut varma palaisinko enää takaisin kauempana sijaitsevaan odotteluosastoon, vai ohjattaisiinko minut vastaanotto-osastolta ehkä vielä muualle jotain muuta odottelemaan. Istuin kuumeesta punoittavin silmin nuoren lääkärin eteen tuolille ja mieheni kävi istumaan takkien kanssa sivummalla olevan pritsin portaille. Paikalle purjehti hoitaja, joka sanoi jotain miehelleni. Viittilöimme ettemme ymmärtäneet ja hän alkoi elekielellä näyttää, että mieheni tulisi istua pritsille, ei portaille. Mies siirtyi istumaan pritsille. Sen jälkeen hän elehti, että mieheni tulisi ottaa pois villatakkinsa. Hän alkoi jo hämmentyneenä sitä riisua, kunnes ymmärsimme, että hoitaja luuli miestäni potilaaksi kun kerran pritsin luona istuskeli. (”Niinkö sairaalta minä näytän”, kyseli hän minulta jälkeenpäin.)

Toinen hauska sattumus oli röntgenosastolla, jonne olin tullut keuhkokuvaan. Minulta otettiin yksi kuva, mutta hoitaja tuli mietteliäänä luokseni ja sanoi ”You are too long! You know, italian women are not long”. Olin siis ylittänyt normit enkä mahtunut keuhkoineni kuvaan. Parempaan kuvakulmaan päästiin, kun menin polvilleni kuvausalustalle. (Kuvataanko miesten keuhkot muualla?)

Kulttuurien eroista kertovaa keskustelua kävin myös ikäiseni sairaala-apulaisen kanssa, joka saattoi meitä paikasta toiseen valtavan sairaalan sokkeloissa. Puhuin saman verran italiaa kuin hän englantia ja tällä kaksikielisyydellä varustettuna kävimme keskustelemaan häntä askarruttavista seikoista. Hän halusi tietää mitä teen Italiassa. Kuultuaan opiskelevani, hän hämmästeli minkä ihmeen takia olen tullut Italiaan opiskelemaan, eikö Suomessa saa riittävää opetusta? Seliteltyäni asiaa parhaani mukaan hän siirtyi ihmettelemään, enkö ole tähän ikään asti vielä töitä tehnyt. Kerroin tekeväni työtä ja opiskelevani. Edelleen hän tiukkasi suhdettamme mieheni kanssa, olemmeko kihloissa vai naimisissa. Kuultuaan että olemme naimisissa, hän edelleen jatkoi elekielistä kummeksumistaan. Miten, miksi? Miten mies voi olla Suomessa töissä ja vaimo täällä opiskelemassa, vaikka ei olisi edes pakko? Onneksi yhteinen matkamme loppui tässä vaiheessa, koska tunsin että selkoa ei tällä käytäväosuudella enää tulisi. Ehkäpä hän kertoo kotona illalla, miten omituisen ulkomaalaisen parsikunnan hän sairaalassa kohtasikaan. Mutta miten hauska kohtaaminen, joka näytti vähäsanaisella kommunikaatiolla eurooppalaisten kulttuurien välisiä syvällä piileviä eroja.

Lääkäriltä olen saanut apteekkia varten paperin, eräänlaisen muistilistan ostettavista lääkkeistä tai tuotteista. Varsinaista ja virallista ”reseptiä” Suomen tapaan en ole nähnyt, vaan antibiootit ja muut tropit ovat hoituneet tällä lapulla, jolla ei näytä olevan mitään muotomääräyksiä. Tämän ohella ensimmäisen flunssani pitkittyessä kävin suoraan apteekissa ja he suosittelivat ottamaan siihen antibioottikuurin. Ostin kuurin ilman mitään lääkärillä käyntiä, he vain kysyivät mitä antibioottia olen tavannut ottaa. Toisaalta vaivatonta, toisaalta vähän pelottavaa: mahdollistaahan se turhien tai väärien antibioottien syönnin. Jonkinlainen reseptilomake täällä on käytössä, mutta käsittääkseni se mahdollistaa lähes ilmaisten lääkkeiden saamisen apteekista ja sen tarkoitus lienee juuri tämä lääkkeiden maksuttomuus, eikä niinkään käytön valvonta.

No, kuten sanoin, en saanut tällä kertaa aivan erilaisiin tulehduksiin oikeanlaista antibioottia sairaalasta ja siitä parin päivän päästä oli tarve päästä uudelleen lääkärille tepsivämmän tropin saamiseksi. Totesin olevani siinä vaiheessa liian sairas sairaalan päivystykseen ja sain tutulta (kiitos Heli!) vinkin yksityisklinikasta, jonne sainkin ajan samalle illalle ja pääsin mitä parhaimman hoidon äärelle. Joten, täällä saa kyllä yhtä hyvää hoitoa kuin missä muualla tahansa (totta kai), mutta äkillistä hoitoa vaativan asian kanssa hoitoon hakeutuminen on ainakin huonommin kieltä ja kulttuuria tuntemattomalle haastavaa. Lähtiessäni eilen vastaanotolta lääkäri saattoi meitä ovelle ja muistutti vielä lähtiessäni: Otathan myös lasillisen viiniä illalla?