Bergamo - città alta

Bergamon kaupunki jakautuu kahteen: alakaupunkiin (città bassa) ja kukkulan laelle rakennettuun yläkaupunkiin (città alta). Yläkaupunki on todella vanha (kuinka vanha - ei koskaan selvinnyt), mutta Venezia on ympäröinyt kaupungin muurein jo 1500-luvulla, muurein, jotka olivat siellä edelleen. Majoituimme Pasin kanssa yläkaupungissa sijaitsevaan B&B majoitukseen ”I Ghiri”. Majoituimme perheen kodin yläpuolelle, rauhallisella paikalla sijaitsevaan suuren talon yhteen huoneeseen. Olimme ainoat majoittujat ja olimme saaneet suurimman huoneen eikä jaettu kylpyhuonekaan tuottanut harmia. Majoitus oli erittäin hyvä, huone siisti ja valoisa. Kodikkuuden tunnun toi Ikea räsymatoillaan ja huonekaluillaan, aivan samoin kuin viime reissullamme Malesian pienellä Pangkorin saarella. Kyllä maailma on käynyt pieneksi!

Bergamossa satoi lunta ja ilma tuntui kylmältä, olimmehan Alppien kainalossa ja kukkulan laelle rakennetussa vanhassa kaupungissa. Vanhan kaupungin pienillä kaduilla oli hyvin tunnelmallista kävellä ja tunsi olevansa aika kaukana tavallisesta elämästä. Lumisade teki maisemasta satumaisen. Kävelimme kaupungissa ristiin rastiin tuntikausia ja kurkistelimme pariin kirkkoon. Lämmittelimme lämpimän vin Brulen äärellä (kuin glögiä) ja jatkoimme taas matkaa. Olimme tulleet sinne päivällä Milanosta (Torinosta tunnin junamatka Milanoon pikajunalla ja Milanosta tunnin junamatka paikallisjunalla Bergamoon), josta bussikyydillä yläkaupunkiin, joten aikaa oli koko iltapäivä ja ilta. Söimme syrjäisessä majapaikkamme läheisessä trattoriassa, joka täyttyi vähitellen illastajista. Halusimme paikallisia herkkuja, joten alkupalaksi söimme leikkelelautasen (salameja ja kinkkuja). Pääruuaksi otin kania paikalliseen tapaan ja Pasi otti pitkään haudutettua possua. Lisäkkeiksi valitsimme grillattua polentaa ja salaattia. Jälkiruuaksi otimme vaniljajäätelöt ja kahvit. Juotavana oli pullo paikallista valkoviiniä (valikoiman kallein, 13 e pullo). Ruuat juomineen maksoivat noin 55 euroa kahdelta hengeltä.




Seuraavana päivänä ostimme vuorokauden Bergamo-kortit, joilla menimme paikalliseen historialliseen museoon, kellotorniin ja luonnontieteelliseen museoon. Kävimme ylämäkeen kiipeävällä pienen junan ”Funicolarin” kyydillä ”Colle san Vigilio” kukkulalla, josta oli aivan ihanat näkymät joka suuntaan. Harmaasta päivästä huolimatta Alpitkin näkyivät.

Lauantaina palasimme kotiin Torinoon. Sunnuntaina loskasta ja sateesta huolimatta kävelimme tuntikausia ympäri kaupunkia. Alkuillan vietin lukien tulevan viikon tentteihin, jotka odottavat Italian kulttuurin ja sosiologian aineista. On ensimmäinen kerta kun teen tentin englannin kielellä, joten kyllä jännittää miten tässä oikein pärjään. Eihän aineiden ymmärtäminen ole ollut aivan mutkatonta, varsinkaan aineissa jotka ovat tieteenalaltaan kaikkiaan aivan uusia, kuten esimerkiksi sosiologia minulle on. Mutta jospa jotain asioita osaan esseekysymyksiin kertoa, niin olen ihan tyytyväinen. Kuitenkin tiedän oppineeni asioita, vaikka en niitä sitten lopulta osaisi tentissä oikein sanoiksi pukea. Sehän se tässä aikuisopiskelussa lopulta on tärkeintä: mitä tietoja ja taitoja täältä tuon mukanani, ei niinkään se todistus.

Vielä eräästä erilaisuudesta kotimaahan verrattuna on kirjoitettava: suolan käyttö jalkakäytävillä. Suolaus on täällä todella perusteellista, sitä holvataan suomalaisittain ajateltuna valtaisia määriä liukkauden torjuntaan jalankulkuväylillä. Toisaalta liukkaus kyllä torjutaan, toisaalta tulee mieleen mikä lienee tilanne juomaveden suhteen: kuinka paljon suolaa siellä jo lienee?


Suolaa ja lunta!

Ruokaa sielulle ja ruumiille

Reilu kuukausi on vierähtänyt Torinossa ja opiskelujen parissa ensimmäinen kuukausi on ohi. Uutena oppiaineena on alkanut Italian Cuisine - arvaatte varmaan, että ruokaahan siellä tehdään. Kokoonnumme 12 oppilaan voimin opettajamme kotiin, jossa hän tyttärensä ja miehensä avustuksella näyttää ja toteuttaa kanssamme erilaisia italialaisia neljän ruokalajin aterioita. Teemme ensin antipastoa, sitten primi piatin (pasta- tai riisiruuan), sitten secondi piatin eli pääruuan (liha- tai kalaruuan) ja lopuksi vielä jälkiruuan. Sen päätteeksi katamme pöydän ja istumme nauttimaan ateriaa paikallisen viinin kera. Tämä kurssi on yksi niitä kokemuksia, jotka sinetöivät tämän kulttuurikokemuksen syväksi ja rikkaaksi. Ensimmäisellä kerralla mieleenpainuvin ruoka olivat gnoccit, joita en ollut ennen syönyt. Ne ovat pieniä pastan näköisiä simpukan muotoisia pampuloita, mutta ne keitetään keitetystä perunasta, jauhoista ja kananmunasta tehdystä pastataikinasta. Teimme niitä sekä juustoisen vaalean kastikkeen kera, että punaisen tuoreista tomaateista tehdyn kastikkeen kera. Ja reseptit tulevat kyllä aivan varmasti kotiin!

Opiskelu jatkuu muuten sillä tahdilla, että olisi koko ajan lisää lukemista. Lukeminen on ehkä hivenen nopeutunut, jos joku kappale on mahdoton ymmärtää, hyppään yli ja yritän ymmärtää seuraavaa kohtaa. Osa luetuista teksteistä on helpohkoja, osa taas ei. Italian intensiivikurssimme viimeinen viikko pyörähtää huomenna käyntiin enkä tosiaan jatka sitä täällä enää. Harmi, mutta näin on pakko tehdä koska se on aikaa vievä ja ainoa aine jota voin jatkaa syksyllä Suomessa.

Olen tullut hyväksi tutuksi ja ystäväksi tänä aikana Michellen kanssa ja kävimme viikonloppureissulla Genovassa yhdessä. Genova oli hyvin erilainen kokemus ja kaupunki kuin Torino ja ligurialaiset ihmiset erosivat aika paljon piedmontelaisista, vaikka vain kahden tunnin junamatkan päässä täältä ovatkin. Ulkoisesti he tuntuvat olevan lyhyempiä ja pyöreämpiä ja sisäisesti ajatellen ehkä jotenkin helpommin lähestyttävämpiä, mitä nyt ehdimme saada kokemusta erilaisista ihmistä ravintoloissa, kahviloissa, hotellissa, museoissa jne. Ei mikään syvällinen analyysi siis.

Genovassa ensin iski silmään mutkaiset kadut ja kukkulainen maaston muoto. Vanhassa kaupungissa taas ensimmäinen huomio oli entistä mutkaisemmat ja vain metrin-parin levyiset pienet kujat. Hotellimme oli pienellä sivukujalla ja mukavasti aivan vanhan kaupungin tuntumassa, Agnello d’Oro ***(osoite: Vico delle Monachette 6, Genova, Italia), jossa yhden hengen huone maksoi kaikkineen 45 e. Hotelli oli erittäin siisti, persoonallinen, henkilökunta ystävällistä ja suosittelen sitä lämmöllä.

Kävimme syömässä lounaan aivan ihanassa kalaravintolassa niin ikään pienen kujan varrella, jonne johkaannuimme sattumalta matkalla hotellille. (Ristorante Cucina-Casalinga da Mario di Russo Aldo, osoite: Salita S. Paolo 28 R, Genova) Söimme ensin annokset pastaa (minä gnocceja ja Michelle pastaa), sen jälkeen Michelle otti miekkakalaa ja salaattia, minä otin päivän kalan grillattuna (en tuntenut mikä kala, mutta herkullinen nahkoineen grillattu kokonainen kala, litteähkö), pullo valkoviiniä ja pullo vettä, jälkiruuaksi kahvit ja minä vielä sorruin talon kermajäätelöön… Voi pojat mikä ateria! Ja hintaa tälle lystille tuli yhteensä kahdelta hengeltä 22 euroa. Illallinen ja seuraavan päivän lounas olivatkin lähempänä erilaisia turistikohteita ja hinnat luonnollisesti kaksinkertaistuivat - jos edes riitti.




Mitä sitten Genovassa muuta teimme kuin söimme? Ehdimme kierrellä historiallisen kaupungin ristiin rastiin (kymmeniä vanhoja palatseja ja kymmeniä Unescon maailmanperintö-kohteita), käyskentelimme vanhassa satamassa, kävimme katsomassa sisältä 1700-luvulta peräisin olevan kuninkaanpalatsin (erään heidän monista Italiassa sijaitsevista palatseistaan) sekä viimeistä viikkoa olevan Steve McCurryn valokuvanäyttelyn. Hänen valokuvansa henkilöhahmoista ovat hyvin väkeviä, mitä kaikkea hän on saanutkaan ihmisyydestä ikuistettua ja vangittua? Aivan uskomattomia valokuvia. Ensimmäistä kertaa olen katsonut valokuvapotretteja itku kurkussa, niin puhuttelevia nämä ympäri maailmaa otetut kuvat olivat. Niissä ei sinänsä ollut mitään traagista, ihmisten kasvokuvia tai kokonaisia hahmoja erilaisista heimoista ja erilaisista kulttuureista. Vanhoja silmiä nuorissa kasvoissa, säikähdystä, pelkoa, epätoivoa, uhmaa… Elämän koko kirjo. Suosittelen kokemaan jos tulee tilaisuus. Valokuvaaja myös kertoi osan satunnaisten malliensa elämäntarinoista ja ne muodostivat kiehtovan taustan kuville. Oli paimentolaisia, pakolaisleirin koululaisia, kaivoksissa työskenteleviä miehiä ja poikia, oli juhliin sonnustautuneita intialaisia, tiibetiläisiä ja afrikkalaisia.

Mutta opinnot eivät edisty blogia kirjoittamalla. Seuraavat 2 viikkoa minulla onkin aivan tauotta täällä vieraita, mikä on vaihteeksi hyvin, hyvin mukavaa!!! Yritän saada luettua vielä jotain tänä iltana ettei olisi toivottomasti jäljessä vaikka liipustelisikin välillä vieraiden kanssa kaupungilla.

Battaglia delle arance

Jos en olisi saanut eilen Michelleltä tekstiviestiä, jossa hän kertoi ostaneensa meille junaliput Ivreaan, en olisi lähtenyt. Makasin eilen sängyn pohjalla taas kerran kipeänä, mutta jo hieman paremmissa voimissa kuin edellispäivänä, antibioottien ansiosta. Tuli olo, etten kehtaa kieltäytyä lähtemästä, jos vaan suinkin on siedettävä olo. Ja aamulla herätessä olo oli kuin olikin hyvä ja lähdin mielelläni. Etukäteistietojen mukaan kannattaa olla helposti pestävät vaatteet päällä, joten laitoin päälleni vanhat farkut ja ulkoilutakin ja survoin käsilaukkuni kätevään pikkureppuun. Päähän laitoin punertavan pipon (paitsi kylmyyden takia, myös siksi, etten aikonut osallistua taisteluun ja punainen päähine on siitä merkkinä).

Ivrea on noin 50 km pohjoiseen Torinosta ja pääsin taas vähän lähemmäs Alppeja. Paikallisjuna (regionale) lähti Porta Susan juna-asemalta, noin kymmenen minuutin metromatkan päästä kotoani. Tapasin Michellen asemalla ja 9.37 junalla puksuttelimme jo kohti Ivreaa. Pysähdyimme kerran matkalla Chivasso nimisellä asemalla ja vajaassa tunnissa olimme Ivreassa. Sisäänpääsy historialliseen kaupunginosaan oli 5e ja ostimme vielä varmuuden vuoksi punaiset hiippalakit portilta. Pieneen kaupunkiin tungeksi ihmisiä ja keskeiselle paikalle oli helppo löytää. Voi hyvällä syyllä sanoa, että siellä ei ollut näinä päivinä mitään muuta kuin tämä tapahtuma, todennäköisesti koko tavallinen muu elämä pysähtyi näiksi päiviksi. Mukulakivikatujen viereisten rakennusten ikkunat ja seinät oli peitetty paperein, verkoin tai vanerilevyin. Se näytti vähän pahaenteiseltä.

Näimme heti kaupunkiin tullessa päivän aloittavan paraatin ja käyskentelimme aurinkoisessa viileässä päivässä sinne tänne. Historiallisen kaupunginosan piazzat olivat selkeästi merkitty eri joukkueille, joista kaksi tai useampia joukkueita piti tiettyä kohtaa piazzasta ”kotiasemanaan”. Näillä asemilla oli parimetrisiä laatikkokasoja, kaikki täynnä appelsiineja. Appelsiinit olivat vanhaa satoa Sisiliasta, osassa näkyi selkeästi jo pilaantumisen merkkejä. Aluksi olin vastustanut päivää paljolti myös ruuan haaskuun takia, mutta eivät nämä appelsiinit olisi enää varmaan kaupaksi menneet. Puolen päivän jälkeen päätimme ottaa asemapaikat suurimman Piazzan toisesta päästä, missä pystyisimme seisomaan talon seinää suojaavien verkkojen alla. Nämä pingotetut verkot toivottavasti suojaisivat meitä myös lentäviltä appelsiineilta, näin toivoin. Toinen syy piazzan valintaan oli sen kotijoukkueen logo, joka mielestäni oli paljolti Porin Ässien tunnus ;-).

Odotellessamme piazzalle alkoi kertyä kaikenlaisia hevosajoneuvoja ja ratsukoita, kulkueita ja rumpaleita. Tuntui kuin olisi katsonut taikurin esitystä, missä täpötäydelle aukiolle kasaantuu aina vain enemmän ihmisiä ja eläimiä, eikä loppua näy. Juuri kun ajattelin että loppua ei tule lainkaan, alkoi kulkue hiljaa purkautua pois aukiolta ja tunnelma tiivistyä. Päällimmäisiä appelsiinikoreja nosteltiin alas, mutta aukio oli vielä täynnä ihmisiä. Osa alkoi hiljalleen siirtyä rakennusten vierille jalkakäytäville verkkojen alle ja viereemme ryhmittyi ensiapuryhmä. Tunsin tunnelman kiihkon tarttuvan ja hetken tunsin hinkua mennä piazzalle, osallistua johonkin hillittömään, tietämättä edes miksi. No, onneksi tämä tunne meni aika pian ohi sillä appelsiinit eivät ole mitään kovin lempeitä ammuksia. ”Rikkaat” hevosten vetämissä vaunuissaan, puvuissaan, kypärissään ja silmikoissaan ajoivat yksi kerrallaan piazzalle ja kiersivät sen kaksi taistelupaikkaa läpi. Heitä seurasivat jalkaisin liikkuvat ”köyhät”, joita odotti myös joukoittain appelsiinilaatikoiden luona.

Suomalaisena tiedät mitä on raivokas lumisota, vaikkapa kukkulan kuningasta leikkiessä ja samankaltaista oli totta tosiaan luvassa, tässä erikoisessa taistelussa. Appelsiineja ei suinkaan heitelty vaan niitä paiskottiin ilmeisen raivon vallassa vastustajia kohden. Suuri sympatia oli köyhien puolella, nämä raukat kun kulkivat taistelun melskeessä ilman kypäriä ja silmikoita. Myöhemmin näin useita pullottavia mustia silmiä ja verisiä kasvoja. Jotain mukaansatempaavaa tässä ehdottomasti oli.

Olimme kyllästyneet seisomaan verkkojen alla ja päätimme paeta piazzalta. Huomasimme kahlaavamme appelsiinimoskassa ja piti varoa liukastumista. Lähdimme talojen reunustamaa kapeaa katua poispäin piazzasta, kun huomasimme edessä seisovat hevoskärryt tukkimassa meidän ja muiden kävelijöiden eteenpäin pääsyä. Katsoin taakseni ja näin seuraavien kiesien kiertäneen jo melkein koko piazzan ja ne tulisivat juuri sinne missä me seisoimme! Teki mieli sännätä jonnekin karkuun mutta minnekään ei päässyt, kujan sivuilla talot, edessä kärryt ja toiset tulossa takaa. Valtava huuto ja mäiske lähestyi meitä kun köyhät seurasivat vaunuja ja paiskoivat vaunuissa olevien rikkaiden kanssa appelsiineja sinne tänne, tähdäten tietenkin raivokkaasti toisiaan, mutta kaikki eivät maaliin osuneet vaan harhautuneita ammuksia lenteli ilmassa. En keksinyt muuta kuin kyyristyä talon seinään kiinni, käänsin selän ja nostin kyynärvarret suojaamaan kasvoja ja päätä. Kuului, tuntui ja tuoksui huumaava appelsiinien mäiske ja ihmisten huuto, mutta en uskaltanut nostaa päätäni lentävän hedelmän pelossa. Vasta tilanteen hiljennyttyä kohottauduin asemistani, hieman mehustuneena, mutta ilmeisesti ilman mustelmia.

Olen nähnyt sekä tätä taistelua että tomaattien viskomista tai härkäjuoksua vilauksena uutisten loppukevennyksestä ja aina ihmetellyt miten hölmöjä asioita ihmiset tekevät. Ilmeisesti pitää mennä paikan päälle käsittääkseen leikin juonen, sillä kyllähän aikuisetkin haluavat leikkiä ja ehkä purkaa sitä kautta myös asioita päästään ulos. Miten hienoa olisi, jos olisi itse osa jotain hulvatonta ikivanhaa perinnettä. No onhan meillä Turun joulurauhan julistus, mutta ehkei se ole aivan vastaava kuitenkaan. Pitääkö meidän aina ottaa Suomessa kaikki asiat niin vakavasti? Onko koko elämä niin vakava asia?

Lähtiessämme pois, oli kaupunkiin tulossa vielä satamäärin ihmisiä pitkissä jonoissa kaupungin porteilla, joten ilmeisesti jotain vielä suositumpaa tapahtumaa olisi ollut illalla luvassa, mutta oli ihan pakko lähteä valmistelemaan huomisia opintoja; luvassa on mm. kahden esitelmän pitoa; toinen italian tunnilla, toinen johtamistaitojen tunnilla. Siispä huveista vakavampiin asioihin ja kohti alkavaa opiskeluviikkoa!

Ylhäältä alas

Tiedätkö sen tunteen, kun menet johonkin paikkaan, joka jostain syystä ja täysin valmistautumatta lyö sinut täysin ällikällä? (Mietin heti, että tuota lausetta ei voisi kääntää mitenkään englanniksi. Mikä on ällikkä?) No, anyway, tämmöinen hetki tulee jos on tullakseen, odottamatta. Seisot paikallasi ja haukot hetken henkeäsi. Mutta ehkä on parasta aloittaa alusta. Olin loppuviikosta opintojen puristuksissa, kun eräänä torstaina oli yllättäen todella lämmin päivä, taisi olla + 17 astetta alkuiltapäivällä, aurinko paistoi täydeltä terältä. Heti koulusta tultua vaihdoin lenkkivaatteet, nappasin sauvat käteeni ja päätin patikoida joen toisella puolella kohoaville kukkuloille, joita olen jo pitkään katsellut kaipaavasti. Ehkä ihmisessä on jokin sisäänrakennettu halu kiivetä näkemälleen korkeimmalle kohdalle?

Ajattelin mennä kukkulan rinteessä olevaan puistoon (olikohan se joku Leopardi nimeltään). Puisto oli kuitenkin aidattu ja portit suljettuna, joten kävelin sen vierestä menevää tietä ylös. Tie kiemurteli koko ajan kohoten ylöspäin, mutta niin tiukkaa kiemuraa ylöspäin etten yhtään nähnyt minne olin menossa ja suuntavaistokin meni sekaisin. Tuntui että olen jossain todella kaukana. Olin kiivennyt laajaa siksakkia ehkä reilun kilometrin verran, mutta edennyt joelta todellisuudessa hyvin vähän suoraan ylöspäin matkaa mitattaessa. Tie oli hankala, pelkkä betonikouru ilman jalkakäytävää. Vähän väliä isomoottoriset autot jylisivät ohitseni ja painauduin kiinni betonikourun laitaan. Olin menossa rikkaiden asuinsijoille, jonne kukaan (muu) hullu ei ilmeisesti koskaan kävele.

Talot, kartanot ja pienet linnat oli aidattu kolmimetrisin aidoin, joiden päällä oli lasinsiruja tai piikkilankaa. Yritin mennessäni katsella niitä, mutta näin vain pilkahduksia taloista tai puutarhoista. Kaupungin humu jäi taakse ja tilalle tuli syvä hiljaisuus. Puutarhat näyttivät olevan melko luonnontilaisia tiluksia, pieniä viinitarhojakin näkyi. Toivoin syvästi että jossain kohtaa aidassa olisi aukko, että näkisin maisemat kunnolla! Melko ylhäällä verkkoaidan viertä kavutessani, rähähti vieressäni murisevaan haukkuun musta vasikankokoinen koira. Puhun sen verran "koiraa", että ymmärsin sen mielentilan. Tämä keppien kanssa kopsutteleva muukalainen on tunkeilija, joka on; ei pelkästään ajettava pois, vaan myös raadeltava kappaleiksi. Aivan hornaisen raivokas rähinä raikui korvani juuressa ja koira varmaan haistoi pelon, hiki valui noroina pitkin selkääni. Vedin takaisin hetkeä aikaisemmin esittämäni toiveen aukosta aidassa! Ei aukkoa, voi olettehan pitäneet huolta, ettei aita vain ole mistään rikki?

Vaihdoin tien toiselle reunalle ja kun se haarautui kahtia, se oli siltä kohdalta leveämpi, ylämäkikin loppui. Pääsin jonkinlaisen pienen rakennelman taakse vetämään henkeä. (Suunnittelin kipuavani rakennelman päälle jos Vahti löytäisi jostain tiensä ulos) Rähinän tauottua tuli täysi hiljaisuus. Aurinko paistoi loppuiltapäivän kauniita pitkiä säteitä. Kohotin katseeni ja näin samalla silmäyksellä Torinon leviävän kaukana allani kukkulan juurelta joka suuntaan ja vielä kauempana näin jylhän Alppien rivistön. Edessäni lumihuippuinen vuorijono koko näköalan leveydeltä, lumen hohtaessa sen huipuilla, laskevan auringon säteiden värjätessä ne vaaleanpunaisella. Aika lakkasi kulkemasta, muu maailma olemasta. Hetkeä aikaisemmin koettu pelko oli terästänyt aistini äärimmilleen ja tämä jylhä maailman kauneus iski koko voimallaan tajuntaan. Seisoin pitkään paikallani ja annoin näkymän imeytyä itseeni.

Vähän alempana yritin kuvata näkymää (mutta eihän se oikein pokkarikameralla onnistu):

Toinen kokemus sarjassa Torinoa yläilmoista käsin, oli kun menimme turisteina maanantaina ”oikeasti” todella korkealle vaikka emme kauas keskustasta menneetkään. Menimme Sassi-Superga ratikkalinjalla ”Strada della Basilika di Superga”, ja linja nousee yli kolmen kilometrin matkan kukkulalle (korkeussuunnassa 625 m merenpinnan yläpuolelle ja 425 m lähtöpisteestään ylöspäin).

Kukkulan laella on mahtava Supergan 1700-luvulla rakennettu basilika. Se on hienossa kunnossa, en tiedä onko sitä miten uusittu tässä välissä. Kukkulalla on myös traaginen menneisyytensä, 4.3.1949 lentokone murskautui sumun peittämään basilikaan ja koneessa ollut koko Torinon jalkapallojoukkue sai surmansa. Basilikan takana on edelleen kukitettuna muistolaatta tapahtumasta. Vaikka onkin korkeimman kukkulan laella valtavan kupolinsa kanssa, basilika jotenkin kummasti tuntuu istuvan ympäristöönsä erinomaisesti. Viimeinen linja muuten lähtee alas kukkulalta jo klo 15.30, joten retki on hyvä tehdä hyvissä ajoin päivällä. Minä sain tehtyä oikein täsmäiskun, kun italiantunnit loppuivat klo 11 ja seuraavat luennot alkoivat klo 17, ja sain tehtyä reissun tuossa välissä yhdessä vieraiden kanssa.

Vielä lähempää yläilmoista Torinoa pääsee katselemaan aivan keskustassa sijaitsevan elokuvamuseon eli Mole Antonellianan näköalatornista. Mikäli uskomme matkaopasta (ja miksemme uskoisi), sitä alettiin rakentaa vuonna 1863 alun perin Torinon juutalaisen yhteisön temppeliksi, arkkitehti Alessandro Antonellin johdolla. Suunnitelmat rakennuksen suhteen muuttuivat useaan kertaan ja se luovutettiin Torinon kaupungille keskeneräisenä vuonna 1877. Se valmistui museokäyttöön vuonna 1900. Se vaurioitui pahasti eräässä myrskyssä. Se korjattiin, rakenteita vahvistettiin ja kupolin huipulle rakennettiin kulkemaan hissi. (Hissi keskellä valtavaa kupolia lasiseinineen oli hieno kokemus.) Elokuvamuseo siitä tuli vasta vuonna 1996. Tämä ”Mole” on kaupungin harvoja maamerkkejä, joiden varassa voi suunnistaa - jos sen sattuu talojen välistä näkemään.

Viikko on vierähtänyt turistina Torinossa opintojen lomassa. Muitakin hienoja turistikohteita on nähty, esimerkiksi tietenkin egyptiläinen museo, joka on kokoelmiltaan laajin Egyptin ulkopuolella. Toinen mukava elämys oli pieni pyrähdys Po-joella ja nähdä kaupunkia rakennuksineen siitä perspektiivistä.

Tulevassa viikonlopussa on kaksi vaihtoehtoa: joko potea flunssaa sängyn pohjalla tai lähteä katsomaan miten appelsiinit lentävät. Ehkä huominen näyttää kumpaan päädyn!